Hae
Häppeninkii

Mulla on kiire!

Kiire, kiire, kiire! Kiire töihin, kiire salille, kiire kauppaan, kiire syödä, kiire huolehtia kaikki mahdolliset omat ja naapureiden asiat maan ja taivaan väliltä. Ja jäljellä on se pahin, illalla vielä yksi hoppu, nimittäin nukkumaan. Hermostuminen muutaman minuutin sängyssä pyörimisen jälkeen, koska aamulla on kuitenkin kiire herätä ja lähteä uudelle kiireen kierrokselle. Kuulostaako tutulta? Tuossa kuvattuna oma arkeni, mikä on jopa omituista. Eihän minulla oikeasti ole kiire mihinkään, paitsi lähes joka päivä luomaan merkittävää uraa. Pitäisi ehkä useammin kuunnella omiakin höpinöitä, jotta voisi hetken edes nauttia jostakin. Nykyään kaikilla vain tuntuu olevan kiire joka paikkaan ja koko ajan. Siinä missä verokarhukin, kiire verottaa. Ei ihme, että suurin osa ihmisistä on ylitsepääsemättömän stressaantuneessa tilassa noin 22 tuntia vuorokaudessa. Jos kiireellä olisi ääni, se olisi varmasti palosireenin ja hävittäjän korvia hivelevä sekoitus.

Olen huomannut itsessäni tapahtuvan kaupunkilaistumisen muutaman vuoden aikana. Olen aina ollut ihminen, jolle myöhästely on enemmänkin luonteenpiirre. Siitä piirteestä olen yrittänyt päästä eroon, mutta kun aina on niin perhanan kova kiire. En haluaisi elää elämääni pysähtymättä yhtään mihinkään, koska en halua vanhainkodissa harmitella kiireen sekaan unohtunutta elämää. Olen kotoisin Korialta, mikä on noin 5000:n ihmisen taajama, osa nykyistä Suur-Kouvolaa. Jep, se paljon puhuttu betoni-ihme. Kysykää siis mitä vaan. Kuljin alakouluun pyörällä ja yläkouluun sekä lukioon bussikuljetuksella. Juuri kun ajattelet, ettei pientä Koriaa maalaisempaa paikkaa ole, löydät itsesi Elimäeltä suorittamassa yläkoulua. Miettikää, meillä mentiin 20:n kilometrin päähän opiskelemaan innosta hihkuen matematiikkaa, kun ei Korialla mahdollisuutta oppimiseen ollut. Oli sitten helppo myös jatkaa lukiossa samassa tutussa rakennuksessa lehmien laiduntaessa vieressä. Otin Kotkassa vähän vauhtia kaupunkielämään ennen kuin päädyin Tampereelle. Eihän näitä kahta voi silti edes verrata toisiinsa, mutta Kotkassa totuin liikennevaloihin. Tampereella bussit kulkevat mielestäni ihan ookoo, kun alan tarkemmin asiaa miettimään. Tampereella bussia joutuu odottelemaan yleensä viidestä minuutista puoleen tuntiin. Korialla odoteltiin tunti tai puoli päivää, riippuen siitä, mihin suuntaan oli tarve päästä. Mutta koska nykyään olen kaupunkilainen ja minulla on kaupunkilaisten tavoin kiire, en malttaisi odottaa viittäkään minuuttia edes bussia. Minulla on kiire jopa odottaa bussia, koska minulla on kiire kotiin. Sairastahan tämä jo taitaa olla.  

                

Pinnani ei ole pisimmästä päästä, mutta en ole itsekään. Olen usein kuullut löntystelevästä askeleestani, mutta täällä Tampereella olen oppinut kävelemään entistä hölkkävauhtiani. Kuten jo arvaattekin, minulla on aina kiire paikasta A paikkaan B. Siltikin välillä meinaan jäädä pitkäsääristen jalkoihin ja yritän juosta puolisoni perässä ihmismassojen seassa. Ottaen huomioon, että puolisoni on kotoisin mahdollisesti vielä pienemmältä paikkakunnalta kuin minä. Ja mitä tekeekään edellä oleva kevyen liikenteen väylän kulkija siinä vaiheessa, kun olen juuri päässyt lyhyillä jaloillani kipittämään maailmanennätystahtia? No se edessä viilettävä jalankulkija pysähtyy. Saakeli sentään, joudun tekemään ylimääräisen mutkan ja olen varmasti jo myöhässä sovitusta tapaamisesta tylsyyden kanssa. 

Kiire on kummallinen määre. Olemme kiireen kanssa vastakkain hyvin usein ja aina kiire voittaa. Kiireellä on pakko olla joka paikassa kotietu, niin ihme tyyppi se on. Olen lukenut, että kiire voi olla tunne- tai järkipohjaista ja sitä voisi itse säädellä. Miten muka kiireen tunnetta voi säädellä, jos koko ajan täytyy kiirehtiä? Nykyajan ihmiset ovat niin kehittyneitä, että osaavat ja kykenevät tekemään monen monta asiaa samanaikaisesti. Voi puhua puhelimessa, kirjoittaa tekstiviestiä, tehdä ruokaa ja olla palaverissa. Wau! Ja kaikki sen takia, että yhtä asiaa ei vain ehdi tekemään kerrallaan, koska vuorokaudesta loppuisivat tunnit kesken. Kiitos mahtava evoluutio, olemme kykeneväisiä oppimaan tähän vauhdikkaaseen elämäntapaan. Syyllistyn tähän toistuvaan muka pakolliseen multitaskaamiseen itsekin ja hermostun sekä stressaannun tästä kiireen jatkuvasta läsnäolosta. 
Osa ihmisten huonovointisuudesta johtuu varmasti hektisyydestä. Kiire tarttuu pisaratartuntana, hengitysteitse, kaikilta pinnoilta ja lähikontaktissa. Itse haluan pyrkiä tästä jatkuvasta kiireen vilkkaudesta eroon ja alkaa enemmän elää tässä hetkessä. Kuinka se tehdään, siitä minulla ei ole hajuakaan. Jos sinä olet löytänyt kiireettömyyden, tuo se toki tarjolle minunkin lähikauppaan. Yksi kollegani sanoi hienosti, kun laskin talvella töissä viikkoja seuraavaan lomaan toisen kollegani kanssa. Vieressä kuunnellut työtoveri totesi tyynesti, että jos koko ajan laskemme päiviä seuraaviin lomiin, huomaamme aivan juuri olevamme eläkkeellä. Vaikka joskus kaukaisuudessa toivonkin eläkkeelle pääseväni, en halua sen tapahtuvan silmänräpäyksessä. Tämä onkin haaste kaikille meille. Ollaan edes pieni hetki kiirehtimättä ja pysähdytään. Kysytään vaikka kaverilta kuulumisia, istutaan tovi ilman puhelinta ja jatkuvaa tavoitettavuutta tai mennään salille tekemään treeni ilman aikaa vastaan kamppailua. Mutta ihan ensiksi minä suuntaan pariksi päiväksi mökille Euroviisu-hittien tahdissa. Yritän ottaa kaiken ilon irti siitä, että poistun nyt omasta arjen kiireestäni pieneksi ajaksi ensimmäisen kerran sitten helmikuun. Jos sinulla ei ole samanlaista mahdollisuutta ottaa pientä breikkiä kellosta, keitä kahvit, hengitä pari kertaa syvään ja hymyile vastaantulevalle ihmiselle. Hymystä tulee yllättävän hyvä olo, vaikka olisi kiire. 

Valitettavasti et tullut tällä kertaa valituksi

”Valitettavasti et tullut tällä kertaa valituksi”. Ja näin poistui se viimeinenkin pieni optimistisen ajattelun ripaus. Kieltämättä viidennen sähköpostiin kilahtaneen hylkäämisviestin jälkeen aloin pohtimaan omaa huonommuuttani ja muiden paremmuutta. Kaikkien laskelmien mukaan saattoi olla marginaalinen mahdollisuus kiskaista itseni kouluun sisään, edes yhteen hakukohteeseen. Tietysti varasija 1500 ei jäänyt kovinkaan kauas, joku voi vielä perua paikkansa. Onko yliopisto ja akateemisuus vain paljon puhutuille yli-ihmisille? Sellaisille, jotka ovat luontaisesti todella tietoisia faktoista ja fiktioista. Ehkä itse täytyy vain tyytyä olemaan tavallinen vähäpalkkainen duunari, vaikka ei heissä todellakaan mitään vikaa ole.

Kyse on yksinkertaisesti siitä, mitä tavoittelen. En silti aio jäädä syyttelemään itseäni tyhmäksi, koska sitä en missään nimessä ole. Eikä ole kukaan varmasti heistäkään, jotka jäivät ilman opiskelupaikkaa. Toisinaan tähdet eivät ole yhtään kohdallaan ja nyt oli sellainen hetki, taas. En halua kuulostaa epätoivoiselta, mutta pettymyksen karvas maku on inhottava. Ottaen huomioon, että ensimmäisen kerran elämäni aikana oikeasti luin kunnolla pääsykokeisiin ja valmistauduin huolellisesti. Tosin monet kouluun päässeet ovat mahdollisesti valmistautuneet jo viimeiset kymmenen vuotta. Ei oteta sitä nyt huomioon kuitenkaan. Keskitytään siihen, että hioin jopa viimeiset pilkkusäännöt kohdalleen. Tein oikeasti abitreenejä netissä ja sain joka kerta ainakin muutaman oikein. Jos minulta kysytään, myös kokeeseen tekemäni esseet olivat hyviä ja monipuolisia. Tai hyvää yritin tehdä, mutta priimaahan niistä tuli. Monipuolisuus minun makuuni saattaa olla toisten mielestä tosin suppeahko. Jopa kadoksissa ollut aineenvaihduntani löytyi kokeita raapustaessa ja hiki valuen kirjoitin näppäimistön näppäimet puhki. Okei, pientä liioittelua, mutta kyllä siinä kuuma tuli kolmannen kahvikupillisen jälkeen, kun ei vieläkään ymmärtänyt kysymystä.

KORKEAKOULUUN?

Olen sitä mieltä, että Suomessa on melko vaikeaa päästä haluamaansa kouluun. Kova väite, tiedän, mutta itse olen hyvä esimerkki ylioppilaskirjoitusten alisuoriutujasta enkä saa mahdollisuutta näyttää soveltuvuuttani ja motivaatiotani hakemaani alaa kohtaan. Ja se vain siksi, että juuri täysi-ikäisyyden saavutettuani en yltänyt parempiin suorituksiin suhteellisen valikoiduissa kokeissa. Kyllähän se kieltämättä ottaa itsetunnon päälle, kun tunnet olevasi koe kokeen jälkeen huono. Nyt on aika alkaa kartoittamaan todelliset vahvuuteni ja tekemään vielä kovemmin töitä toistaiseksi toteutumattomien unelmien eteen. Ikuiseksi opiskelijapyrkyriksi en suostu jäämään. Nyt voin joko pyytää yhteiskunnalta anteeksi sitä, että edes yritin hakea yhtään mihinkään ja poistua vähin äänin määrittämättömän mittaiselle epäonnistumisen jatkumolle, haistattaa pitkät kaikille valintakoejärjestelmille keskisormen kera tai niellä tappioni ja yrittää nöyränä ensi vuonna uudestaan. Pakko se on pienimuotoisena kontrollifriikkinä myöntää joidenkin muiden kontrolloivan koulujen ovien lukkoja, mutta vain osittain. Jos ei pääse kulkemaan valmista polkua, se on tallottava itse tai käytettävä kiertoreittiä. Kaikista eniten haluaisin oikoreitin, mutta ehkä se olisi itsensä liian helpolla päästämistä. En usko hetkeäkään, että kukaan tässä ihmiskunnassa olisi täysin punaisella kortilla estetty sivistämään itseään. En edes minä, jonka tiedonjano on herännyt vasta viime vuosina.

jotain hyvääkin

Ehkä pitäisikin kiittää kymmenen vuoden takaista itseäni viitsimättömyydestä panostaa lukioon edes puoliteholla. Jos olisin päässyt viimeistään nyt yliopistoon, en olisi saanut tällaista boostausta pitkään harkitun blogin aloittamiseen. Tarkkaan mietin ja suunnittelin kuusi vuotta miten blogi olisi hyvä aloittaa ja sitten päätänkin avata sen epätoivoisen ironisella tekstioksennuksella ja virtuaali-itkulla siitä, etten päässyt kouluun. Asiat harvoin menevät suunnitelmien mukaan ja tässä yksi todiste siitä. Kun kaikki ovet, portit ja haat sulkeutuvat edessä, saattaa pikkuriikkisestä aidasta löytyä suurennuslasin avulla kolo. Turha sitä on jossitella, mutta itseäni olisi saattanut auttaa moottorisahan hankkiminen ja reiän leikkaaminen umpipuuta olevaan seinään jo muutama vuosi sitten. Seuraavaksi varmaan pitäisi miettiä ensi vuoden työkuvioita kuntoon, mutta mitäpä sitä niitäkään hakemaan, kun eihän minua kuitenkaan valittaisi kaikkien muiden minua parempien hakijoiden joukosta. Vitsi vitsi, minä tulen vaikka harmaimman ja kovimman kiven läpi. ?