Hae
Häppeninkii

Vaikka kesä päättyy, anna sulle armoa. Jooko?

Yhtenä aamuna heräsin ilman herätyskellon korviin porautuvaa pirinää jo ennen kello kahdeksaa. Tunsin itsessäni pieniä aikuistumisen merkkejä, kun menin katsomaan aamun uutisia. Uutisten jälkeisessä keskusteluohjelmassa nostettiin tapetille ihmisten yleistyvä uupumus. Kyllä minuakin kieltämättä välillä huolestuttaa oma jaksaminen. Ennen kaikkea jaksaminen työelämässä silloin, kun teen työkseni jotain, mikä ei tunnu oikein omalta jutulta. Loppukesän ja alkusyksyn nivelvaihe on itselleni usein haastavaa ja jokseenkin ahdistavaa aikaa. Olen viimeiset neljä kesää ollut onnekkaassa asemassa ja päässyt tekemään kesätöitä, joissa olen kuin kotonani. Tämä kulunut kesä on ollut liioittelematta unelmieni ja hiljaisten haaveideni täyttymys, koska olen saanut kokeilla luovuuttani sometyössä. Miettikää, minulle maksettiin siitä, että pelleilin ja kuvasin omaa aivotonta huumoriani. Sain rahaa jopa siitä, että nauroin niille kuiville vitseilleni työajalla editoinnin yhteydessä. Huhhuh! Ja nyt on entistä vaikeampi palata takaisin normaalien ihmisten oikeisiin töihin. Kaikki tsemppi on tervetullutta. 

Ruskan aika on vielä vähän armollisempi, mutta pitkä ja pimeä marraskuu on viimeinen niitti. Kesällä hetkittäin osataan irroittaa rutiineista, mutta arki kesän jälkeen koetaan raskaana. Jos lähdetään miettimään syitä yleiselle uupumiselle, nostaisin yhdeksi seikaksi supersankarisyndrooman. Kyllä, keksin tämän termin juuri äsken, mutta se kuvaa aika hyvin nykyistä meininkiä. Ihmiset tekevät 16 tuntia töitä päivässä, rakentavat samalla itse kolmikerroksista omakotitaloa tiili kerrallaan, hoitavat suurperheen harrastukset ja viikon ruokapolitiikan sekä lataavat itsensä kofeiinilla jaksaakseen tehdä kaiken. Olen usein itseäni kohtaan todella ankara, suorastaan julma. Jos sattuu yksi vapaapäivä olemaan viikossa, saatan tuntea huonoa omaatuntoa siitä, etten siivoa koko kämppää, hoida viikon ruokaostoksia ja ulkoiluta viidesti mielikuvituskoiraa. Ainiin, myös kavereita pitäisi nähdä, mutta sitäkään ei ehdi rästihommilta. Ja kaikista tärkeintä, että muistaa syödä oikeat proteiinimäärät ja tehdä vähintään puolen tunnin HIIT- treenin. Lihaksille usein muistetaan antaa riittävästi valkuaista kasvuun, mutta saisiko tähän väliin kupillisen henkistä heraa? Siinäpä olisi sielunvoimaa kerrakseen. 

Olen huomannut maailmassa vallitsevan yleisen pakkotilan olla tehokas. Jokainen päivä tuntuu samanlaiselta suorittamiselta ja unohdetaan nauttia hetkestä. Aloitetaan aamu samalla kaurapuurolla, koska sitä kuuluu ruokaympyrän mukaan syödä joka aamu. Mennään töihin samaa tietä kannustaen itseään jaksamaan maanantaista huolimatta. Tullaan kotiin samaan aikaan jokainen iltapäivä ja tehdään samat arkiaskareet, koska ne vain pitää tehdä. Kuka oikeasti niin määrää? En itsekään muista, milloin olisin ollut edes tunnin ihan vaan tekemättä, ajattelematta tai söheltämättä mitään. Lisäksi kaikki täytyy tehdä itsensä ylittäen joka kerta. Alkaa rima olemaan jo niin korkealla, että maapallon ilmakerroksetkaan eivät enää riitä. En ihmettele yhtään ihmisten palamista loppuun, koska minullakin on jatkuva paine olla mahdollisimman suorituskykyinen. Ihan kuin siinä menisi elämää hukkaan, jos hetken suo itselleen vain olla. Enemmän se jatkuvassa suoritusputkessa jää elämättä.

Kun tämä sama pirunympyrä kiertää päivästä toiseen kehää, ollaan lopputuloksessa sairausloma ja pakkolataus. On pakko miettiä, mikä on oma tavoite elämässä ja itsensä kanssa. Minä tulen joka kerta samaan tulokseen ja se tulos on miellyttävyys. Haluan mielekästä työtä, mielekkäät harrastukset, hyvänmakuista ja terveellistä ruokaa, soljuvan arjen ja itseäni tyydyttävän vartalon. Tämän kaiken saavuttaminen tuntuu mahdottomalta, siksi on osattava joskus hakea rima sieltä kilometrien korkeudesta takaisin itselle realistiselle tasolle. Mielellään hakee sen riman aivan itse. Käy rankaksi, jos toisten pitää se kerta toisensa jälkeen pudottaa. Töitä on pakko tehdä, jotta saan laskut maksettua ja joskus ostettua uuden hupparin. Mutta en aio koskaan lopettaa tavoitteiden asettamista ja niiden saavuttamisen yrittämistä. Suomessa on neljä vuodenaikaa ja se syksy yllättää joka kerta. Esimerkiksi työtilanteeni ei parane ilman määrätietoista asennetta ja tervettä kunnianhimoa, mutta ei se tarkoita ympärivuorokautista ylenpalttista yrittämistä. Liikuntaa harrastan oman kokonaisvaltaisen hyvinvointini vuoksi, mutta ei sinne salille joka päivä tarvitse mennä. Vatsani vaatii tietynlaista ruokaa, mutta kokoaikainen morkkis liiallisista huonoista hiilareista ei vie eteenpäin, koska stressaannun vaan enemmän siitä stressistä, mitä itselleni jatkuvasti aiheutan. Kodin askareet on pakko hoitaa, mutta pölynen siellä täällä hetkellisesti ei varmasti aiheuta akuuttia astmaa. Kaikki tämä on liian helppo sanoa ja todeta, mutta melkoisen vaikea toteuttaa.

En ole psykologian professori enkä oikeastaan minkään alan professori, mutta väitän, että armon antaminen itselle lisää juuri sinun hyvinvointiasi aika paljon. Työtä se vaatii, koska eletään hektisessä ja muka täydellisessä maailmassa. Itseltään ei voi vaatia enempää, kuin on mahdollista vaatia. Ihminen tarvitsee mielestäni riittävää haastetta pysyäkseen skarppina, mutta jos et itse anna armoa, sitä ei kukaan tee sinun puolestasi.

happeninkiiofficial

Miksi sä näytät tolta?

Ihan äärimmäisen hyvä ja kiinnostava kysymys ja haluaisinkin esittää vastakysymyksen: miksi sinä itse näytät juuri tuolta? Ulkonäkö herättää paljon kysymyksiä ja ihmetystä ihmisissä, mutta minkä takia? Ulkonäkö on myös asia, josta haluan puhua, josta aion puhua ja josta minulla riittää sanottavaa. Ehkä minulta myös vähän odotetaan siihen liittyvää tekstiä ja se on täysin okei. Selvennän sen verran, että olen nainen, joka ei voi sietää mitään pitsistä tai tyköistuvaa vaatekaapissaan. En aio kasvattaa pitkiä hiuksia enkä laittaa huulipunaa. En tykkää lakata kynsiäni, saati kävellä koroilla. En edes oikeastaan ymmärrä, miten korkokengillä kukaan voi kävellä mukavasti, kun jalkaan täydelliset lenkkaritkin saavat kokonaisen päivän jälkeen kantapääni kipeiksi.

miksi näytän tältä?

Kysyttiin: miksi sä näytät tolta? Voin kyllä mielelläni vastata kysymykseen, koska aiheutan niin suuresti hämmennystä. Kas, kun on monta erilaista syytä näyttää tältä. Ensimmäisenä tulevat todennäköisesti geenit. Minulla on tietynlainen leukalinja, siniset silmät ja ruskeat hiukset, koska olen luonnollisesti sekoitus äitiäni ja isääni. Äitini taas näyttää äidiltäni, koska hän on miksaus omia vanhempiaan ja isäni näyttää isältäni, koska kyllähän te jo tiedätte. Ja tadaa, tällä tavalla minussa on piirteitä molemmista sukuhaaroistani. Olen melko lyhyt, kiitos liiallisen astmalääkkeen nauttimisen. Toinen minun olemustani määrittävä tekijä on vaatetus. Minulla on tällaiset vaatteet, koska ostin ne kaupasta ja  todennäköisesti päälläni oleva paita oli budjettiini sopiva sekä näytti silmääni kivalta. Ehkä se jopa tuntuu ihoani vasten hyvältä. En tiedä miksi, mutta osa vaatemateriaaleista kutittaa ikävästi ja jatkuva raapiminen julkisilla paikoilla olisi noloa. Kengät minulla on, koska en viitsi kävellä paljain jaloin. Sitä paitsi en pidä avojaloin kulkemisesta edes hyvin hoidetulla nurmikolla. Ainiin ja housutkin vielä. Sattuipa löytymään sopivat sellaisetkin.
Kolmanneksi haluan vastata kysymykseen hiuksistani. Ne ovat lyhyet, koska en pidä itselläni pitkistä hiuksista. Hiukseni ovat aika ohuet ja täynnä pyörteitä, enkä ole kiinnostunut hiustenlaitosta tai osaa tehdä kiharoita. Hiukseni olisivat lähinnä naurettava hiirenhäntä tämän pidempänä ja mielestäni minulle sopii paremmin lyhyt malli. Parturini myös sattui leikkaamaan juuri tällaisen tyylin, koska uhkarohkeana pelasin parturin penkissä peliä ”vapaat kädet”. Joskus minulla saattaa olla päähine. Hatun malli riippuu paljolti ulkoilmasta. Silkkaa tyhmyyttä antaa korvien jäätyä kylmällä ilmalla, ottaen huomioon, että kuuloni on jo ihan riittävästi alentunut tai valikoinut. Lippalakki tai vastaava kesähattu suojaa auringonpistokselta helteellä ja on helppo ratkaisu pitkän työpäivän jälkeen. Olisinkohan nyt perustellut riittävästi ulkonäköäni? Totta tosiaan, meikki. Olisi ajanhukkaa meikata, koska näytän jo valmiiksi niin nuorekkaalta. Olen joskus meikannut, mutta ihoni on aika allerginen. Myöskään akneni ei pitäisi meikistä enkä oikeastaan edes jaksa meikata. Rehellisesti minua ei kiinnosta meikata enkä pidä edes meikistä naamallani. Kyllä silloin tällöin värjään ripsiäni ja kulmakarvojani ihan vain siksi, että näyttäisi siltä kuin minulla sellaiset olisi. Kysyn vastakysymyksen uudelleen; miksi sä näytät tolta?

jatkuvaa perustelua

Minua kummastuttaa ulkonäköni perustelemisen tarve jatkuvalla syötöllä. Ensin perustelen sitä tuntemattomille ihmisille ja lopulta huomaan perustelevani sitä itselleni. Ja varsinkin itselleni, koska aihe on tuntuu olevan jatkuvasti tapetilla. Olen koonnut huomaamattani alitajuntaani materiaalipankin vasta-argumenteista, jotta voin sieltä tilanteen tullessa sopivasti jonkun poimia nopeasti. Ihan vain siltä varalta, ettei lyödä nenää poskelle. Ihan riittävän vaikeaa jo nytkin kroonisesti tukkoisella nenällä hengittää allergia-aikana. Pitkä katse kadulla, irvistys perään ja arvosteleva supattelu ovat arkipäivää minulle. Enkä edes mielestäni näytä mitenkään eriskummalliselta, olenhan ihan vaan ihminen. Ehkä ymmärrän jollain tasolla lapsen ihmettelyn minun tullessani naisten vessaan, mutta kyllä se alkaa 7 -vuotiaankin kanssa väsyttämään, kun viidettä päivää jankataan täti vs. setä -asetelmaa. ”Mutta kun sun ääni on tommonen”. Siis millainen? En pääse samoihin nuotteihin sopraanon kanssa, koska ääneni saattaakin olla naiseksi vähän matala. En madalla sitä mitenkään eli puhun äänellä, joka on minulle synnynnäinen. Onko joku muu voinut vaikuttaa ääneensä?
Erilaisuudesta ja tasa-arvosta puhutaan paljon, mutta se ei tunnu riittävän. Aina joku on liian luinen ja laiha tai jollain on liikaa muotoja. Jonkun mielestä toinen on käynyt liikaa salilla ja jollain on vino hammas. Ulkonäkö on ihan satavarmasti jokaiselle meistä arka asia. Peilin kanssa käydään taistelua ja stressataan. Osan stressistä aiheuttaa oma tahto näyttää tietynlaiselta ja toisen osan paineista luo muiden tahto. Minun on henkilökohtaisesti todella vaikea ymmärtää, miksi toisten ulkonäkö on niin karhea hiekka vaossa joillekin. Kun etsitään seurustelukumppania, viehättävyyden merkitys käy järkeeni. Mutta se, että toisille sanotaan, ettei hän ole viehättävä on kamalaa potaskaa. Ei kaikkien suussa kanelikaan maistu taivaalliselta. On törkeää, halveksuttavaa ja lapsellista huudella omia mielipiteitä toisten vaatevalinnoista, hiustyyleistä tai mistä vaan. Varsinkin, kun asiaan on olemassa yksinkertainen ratkaisu. Ei kannata mennä pyytämään treffeille sellaista ihmistä, joka ei ulkoisesti tai luonteenpiirteiltään kiinnosta romanttisesti, mutta mielestäni olisi reilua olla kaikille mukava. Housuvalinta ei kuitenkaan kerro ihmisestä itsestään vielä yhtään mitään. Ulkonäköjä ja mieltymyksiä on niin monta, kuin ihmistä on tällä maapallolla. Stereotyyppiset oletukset ulkonäöstä ovat niin kulunutta kamaa, että VHS-kasetti kuulostaa uudelta ja innovatiiviselta. Kaikki vanhat ennakkoluulot voi minun puolestani tunkea sinne ja syvälle. Olkaa kaikki sellaisia kuin olette ja olkaa sitä ylpeästi. Kyllä minunkin henkilötunnukseni yhä päättyy parilliseen.