Hae
Häppeninkii

Käsi ylös, jos sinulla on ainakin 52 Pride -viikkoa vuodessa

Pride-viikko, tuo ihastuttavan vihastuttava kirjava hattarajuhla. Arvostan, että ihmisillä on viitseliäisyyttä järjestää tällainen viikko jo monessa eri maassa. Isotkin yritykset värjäävät logonsa sateenkaaren väreillä ja minulle on tärkeää, että NHL-joukkueet järjestävät kiekkopelejä Pride -teemalla. En koe olevani asioiden puolestapuhuja tai minkään alan aktivisti, mutten jaksa enää olla hiljaa ja leikkiä piilosta. Ensimmäistä kertaa ikinä julkaisen mitään Prideen tai seksuaalivähemmistöihin viittavaa. Ehkä minäkin olen mennyt asioiden kanssa eteenpäin ja olen tähän valmis. Naurettavaa, olen valmis puhumaan minun elämästäni. Asiasta, jonka pitäisi olla arkipäiväinen ja helppo. Minulle niitä Pride -viikkoja on vuodessa niin monta, kuin vuodessa vaan viikkoja riittää ja mielestäni minulla on täysi oikeus elää elämääni juuri näin. Seksuaalivähemmistöihin liittyvä keskustelu on vielä tänäkin päivänä riitelevää ja räikeää. Jollekin homous on niin kauan iljettävää, kun lähipiirissä se ensimmäinen uskaltautuu rämähtämään ulos kaapista. Jollekin homous on tavallista, normaalia. Jotkut puolestaan eivät hyväksy eivätkä halua ymmärtää asiaa koskaan.

Olen paljon muutakin, kuin lesbo tai puoliso naiselle. Hyi hitto, mikä nimitysällötys lesbo-sana on. Vaikka itse asiassa sanan alkuperä on oikein kaunis ja kultturelli. Voin nopeasti kertoa, mistä kyseinen ilmaus on saanut alkunsa. Tarina alkaa kuulemani mukaan Kreikkaan kuuluvasta Lesboksen saaresta, jossa naisilla jo muinoin oli oikeus esimerkiksi koulunkäyntiin. Lesboksen koulussa oli opettajana runoilijanainen, joka kirjoitti joidenkin tulkintojen mukaan naisten välisestä rakkaudesta. Oi Sapfo, sinä kaikkien lesbojen äiti. Sapfokin peittäisi korvansa, jos kuulisi millä tavalla lesboa huudellaan ikävään sävyyn. Se siitä historian oppitunnista. Tosiaan olen sen lesbon lisäksi muun muassa tytär, isosisko, lapsenlapsi, kummitäti, ystävä, serkku, vävytär, työkaveri, alainen, veronmaksaja sekä ihminen. Happea, soluja, luita ja vähän jopa lihasta.

pride-viikko

Joka kerta viimeistään Pride -viikon aikana kuulee jonkun harmistuvan heteroviikon virallisesta puuttumisesta. Tasa-arvo ei toteudu, koska heterot eivät saa nimettyä juhlapäivää, saati sitten omaa lippua. Nyt taisi lipsahtaa itselleni pieni virhe, sillä onhan heterolippu tehty parissakin eri muodossa. Minua aina kiinnostaa asioiden alkuperä ja sana hetero on väännös kreikan kielen sanasta heteros, joka kääntyy englanniksi different ja suomeksi erilainen. Tiedän, että tässä tapauksessa viitataan mieltymykseen vastakkaisesta sukupuolesta, mutta kiinnostava seikka se silti on. Eritoten siksi, että aina vouhkataan siitä erilaisuudesta. Jos totta puhutaan, minulle ei tarvitse henkilökohtaisesti järjestää seksuaalivähemmistöille suunnattua juhlaviikkoa, sateenkaarevaista väripalettia tai muutakaan. Tämä maailma silti tarvitsee kyseisen viikon. Yhden viikon vuodesta, jolloin korostetaan rakkautta ja sen vilpittömyyttä. Surettaa, että tämän takia jotkut hermostuvat: ”onko tätä homoutta pakko tunkea joka tuutista?” Kurjaa, että maailmasi kellahtaa päälaelleen, mutta meille seksuaalivähemmistön edustajille asia on tärkeä. Haluamme olla osa tätä yhteiskuntaa, osa sitä tavallisuutta. Kelpaavathan meidän rahamme kuitenkin kaikkeen yhteiseen hyvään.

Ainoa mitä pyydän ja tarvitsen on turvallisuuden tunne. Tunne siitä, että voin aidosti olla minä juuri minun tavallani ilman pelkoa siitä, että joku haluaa aloittaa nyrkkipyykin. Harmikseni voin todeta, ettei turvallisuutta tule ilman älämölöä epätasa-arvosta ja muuta ”blaablaata” vuodesta ja päivästä toiseen. Se, että heteroilla ei ole omaa juhlaa on kummallinen argumentti. Minulla ei ole mitään heteroita vastaan, päinvastoin! Rakastan kaikkia ihania ja ymmärtäväisiä heteroita ympärilläni, mutta nyt ihan oikeasti te muutamat länkyttäjät. Heteronormatiivi ei ole kadonnut, poistunut tai edes uhattuna. Avatkaa televisio, sanomalehti tai sosiaalinen media ja nähkää, että valtavan suuri prosentuaalinen osuus on sitä paljon puhuttua normaalia. Yhtäkkiä ruudulle ilmestyy se pakollinen kiintiöhomo ja alkaa hitonmoinen haloo, kun silmät menivät ruvelle ja lapset traumatisoituivat kahden pojan pussatessa. Ja näin siitä normaalista elämään kuuluvasta ihanasta rakkaudesta tuli taas epänormaalia.

 

 

suomi on kiva maa

Suomi on kiva maa, kun täällä kaikilla on oikeus mielipiteeseen ja itsensä toteuttamiseen. Ihmiskunta sen sijaan vaikuttaa taantuneelta. Annan tästä hyvän esimerkin. Olen huvikseni katsellut 90-luvun hittiohjelmaa Vili Vilperi ja nimenomaan sitä alkuperäistä versiota. Yhdessä jaksossa mainio vesinokka-Väpä oli tiukkaa mieltä: ”olkoon vaikka joku muu kuin vesinokkaeläin, en ole ahdasmielinen”. Toisessa jaksossa oli tulkinnanvaraisesti homo krokotiilihahmo, joka lopuksi sai vanhempiensa hyväksynnän voittaessaan urhelukilpailun. Nykypäivänä tällainen ohjelma saa sensuurin, koska käytetään liian karskia kieltä. Kyllä minustakin kasvoi ihan varteenotettava homoseksuaali, vaikka lapsuuteni ajan kuuntelinkin pussihiiri Marsan huuteluja ”ruttuisesta nahkakasasta”. Evoluutio on antanut meille kyvyn kävellä, oppia, puhua sekä ymmärtää, mutta asioiden suurempi ajatteleminen on jäänyt toisinaan teille tietämättömille. Ihmettelin eilen, ihmettelen tänään ja ihmettelen huomennakin samaa asiaa; miksi toisen ihmisen hyvinvointi on toiselle riippakivi? Homoutta on esiintynyt kautta aikojen kaikissa muissakin eläinlajeissa. Mikä seksuaalivähemmistön ihmisissä niin kovasti sitten kauhistuttaa? Sen selvittämiseen kun vielä löytyisi tieteenala ja tohtorit.