Hae
Häppeninkii

Jo kymmenen vuotta aikuisuutta!

Marraskuu on mennyt loputtoman hitaasti, mutta samalla niin hurjaa vauhtia, etten ole ehtinyt edes blogia päivittämään. Aloin miettimään ajankäyttöäni hiukan laajemmin ja heräsin todellisuuteen tajutessani todellisen tilanteeni. Olen ollut virallisesti aikuinen jo kymmenen vuotta, viisi kuukautta ja kahdeksantoista päivää! Eipä tuotakaan ihan heti uskoisi todeksi. Monesti ikäni veikataan johonkin kaksikymppisyyden alkupuoliskolle, mikä on tietysti minulle ihan ookoo. Ihmisten hämmästyneet ilmeet hauskuuttavat kerta toisensa jälkeen, kun he saavat kuulla minun jo lähentelevän oikean aikuisen ikää. Apua, en olisi millään valmis olemaan vielä aidosti aikuinen. En tiedä tuoko minulle enemmän vain ikäkriisiä ajatus siitä, että nyt pitäisi olla jo tietoinen kaikesta. Toisaalta, kukapa koskaan kaikkea tietäisi. Kriiseilen ilta toisena jälkeen ikääni ja saavuttamattomia asioita, jolloin toivon olevani vasta sen kaksikymmentä ja niukasti päälle. Ehkä joskus viisikymppisenä arvostan vielä enemmän babyface -syndroomaani. 

Koska olen mestari stressaamaan ainaista ikäkysymystä ja ajan kovaa juoksua, pysäytin itseni miettimään kuluneita vuosia.  En edes osaa selittää tätä painetta iästäni, ehkä se selviää kaksikymppisyyden pikakelauksella. Syyllistän itseäni huonoista valinnoista jatkuvasti. Milloin en ole mielestäni saanut yhtään mitään aikaan, ainakaan mitään kovin merkityksellistä. Ja milloin olen pelkästään tuhlannut elämääni väärillä jutuilla. Raakaa peliä, mutta tehtyjä ei saa tekemättömiksi eikä aikaa saa pysäytettyä. Pähkäilyn jälkeen tulin tulokseen kokeneeni aika paljon erilaisia asioita ja oppineeni monenlaisia juttuja. Vaikeaa on kestää keskeneräisyyttä, mutta olisipa tylsää olla valmis ihminen. Mitä kaikkea nämä maagiset aikuisuuden ensiaskeleet ovatkaan pitäneet sisällään?

Lukiohan oli itselleni oikea menestystarina. Elin ravintorikkaalla mikropizzalla ja hengitin lukiokirjojen uudenkarheaa katkua. Oppiminen tapahtui lähinnä Facebookissa kalapeliä pelaillen ja lukion sohvalla notkuen. Ei minua kiinnostanut yhtään mikään ja kapinoin läksyjä vastaan. Päivittäinen energiajuoma-annokseni hipoi kolmea tölkkiä ja ihmettelin aamupalalla neljännen paahtoleivän jälkeen ilmennyttä närästystä. Saattoi ruokavalion epäpuhtauden huomata myös muutamasta liikakilosta, joita peittelin mahdollisimman isoilla vaatteilla. Kirjoituksiin valmistauduin katsomalla puolikkaan Harry Potterin ruotsiksi ja syömällä muutaman suklaalevyn, ihan vaan varmuuden vuoksi taatakseni energian riittävyyden. Jollain kummallisella maalaisjärjellä läpäisin kuin läpäisinkin kirjoitukset, tosin ei sillä paperilla näin jälkikäteen kehuskella. Minkä taakseen jättää, sen eestään todellakin löytää. Lukion aikana myös ensimmäiset huhut minusta alkoivat liikkua ympäri pikkukyliä. Tai minulle ainakin uskoteltiin suurimman puheenaiheen olevan mahdollinen tyttöystäväni. Kaikella 18 -vuotiaan epävarmuudella hyvin tiukasti kielsin asian. Piti vielä vähän itse tutkiskella tätä hommaa. Lopputulos ei suuntaan tai toiseen ole tähänkään päivään mennessä keikahtanut enempää päälaelleen ja kuten minulle on sanottu, valitsin olla homo.

Lukion jälkeen oli pakko ymmärtää alkavansa tehdä kauaskantoisia valintoja. Olen hyvä näissä valinnoissa, joten valitsin välivuoden. Pääsin mahdollisimman pienellä stressillä ja sain vähän rahaakin säästöön. Välivuoden jälkeen hain sosionomiksi ja perhana pääsin sisään. Ensimmäinen vuosi meni takarivissä huppu päässä istuen ja mielestäni olin hakenut aivan väärään kouluun. Annoin kuitenkin mahdollisuuden alalle ja kävin toisen vuoden, jonka jälkeen olin vielä vahvemmin väärän valinnan kannalla. Kolmannen vuoden kävin, koska en viitsinyt keskeyttää enkä tiennyt mihin hakea seuraavaksi. Viimeinen vuosi menikin kärvistellen ja eräs opettajakin kertoi mielipiteensä: ”sinä et tule valmistumaan ennen vuotta 2022.” Ikävä tuottaa pettymys, mutta paperit sain ulos vuonna 2016. Umpisurkea opinnäytetyö umpisurkealla arvosanalla. Se oli jopa niin surkea, ettei sillä viitsisi edes pyyhkiä sitä itseään. 

Samoihin aikoihin jouduin lopettamaan rakkaan harrastuksen, johon minulla oli harrastusta kovemmat panokset. Pitihän minusta tulla sentään ammattijääkiekkoilija. Kiekkoa ammatikseen pelaaminen naisena Suomessa ei välttämättä ole järkevin ratkaisu. Onneksi löytyi suunnitelma B ja valitsin taiteen, jolla varsinkin tienaa. Lantiovammaa kuntouttaessani hurahdin nimittäin teatterin maailmaan. Improvisaatiosta se alkoi ja kansalaisopistoon jatkui päiväopintoina. Eihän siitä tietenkään mitään uraa urennut ja hyvä niin. Hyvänen aika, missä todellisuudessa pystyisin edes kilpailemaan oikeasti multilahjakkaita koko ikänsä teatteriin panostaneiden ihmisten kanssa? Muutamissa aukkareissa kävin nolaamassa itseni ja löysin sanavarastooni realismin. Joskus en usko itseeni ja kykyihin ollenkaan ja joskus uskon niihin vähän liikaa. Selkeästi minulla on halua panostaa tulevaisuuteeni, mutta olen poukkoillut vähän siellä sun täällä. On tässä kaiken opiskeluinnon lomassa töitäkin tehty samalla ideologialla. Näen kuitenkin asian enemmän itseeni tutustumisena ja intohimojeni tutkimisena. Kuljin lähes kaksikymmentä vuotta pelkästään jääkiekon mutoisissa laseissa enkä nähnyt pystyväni yhtään mihinkään muuhun.

Onhan tämä melkoista itsensä etsimistä ollut, mutta onpahan ainakin todenteolla etsitty! Kriiseiltä ei voi välttyä, niitäkin on mahtunut monenlaisia matkan varrelle. Joistakin on opittu paljon, toisista ei sitten yhtään mitään. Edellisen vuosikymmenen pohdiskelun jälkeen päädyn samaan alkupisteeseen; minun on tehtävä ammatillinen täyskäännös. Olkoon tämä ensimmäinen askel sille tielle. Joko en ole löytänyt omaa paikkaani sosiaalialan viidakossa tai en yksinkertaisesti sovi sinne ollenkaan. Oli miten oli, nyt on aika keskittyä omiin unelmiin ja jatkaa aikuisuuden metsästystä. Ehkä sopivan urapolun löydyttyä alan tuntea itseni enemmän aikuiseksi.