Hae
Häppeninkii

Aamukampa vähiin jo käy

Kiirettä, huisketta on taatusti riittänyt joulukuussakin. Jopa niin paljon, että siitä riittäisi roppakaupalla muillekin jaettavaksi. Näin joulun alla olen kaikesta huolimatta hyväntahtoisesti antavalla tuulella, enkä mitään mahdollisesti huonoa kenellekään halua jakaa. Syksy on totta totisesti ollut tällä kertaa syksyjen syksy eikä koko kuluneella vuodella ole paljon parempaa tarinaa kerrottavana. Varmasti kaikilla meillä on ollut vähintään erikoinen vuosi ja olemme joutuneet pakon edessä venymään, paukkumaan ja jättämään välistä. Lähiaikoina itselläni kovassa kuuntelussa on ollut Haloo Helsingin kaunis joulukappale Joulun kanssas jaan. Viimeistään Cantores Minoreksen poikasopraanoiden enkeliäänten kohdalla kehoni lävistävät kylmät väreet, joista ei voi syyttää pakkaskeliä. Meinaa kyyneleet kohota silmiin pelkästä ajatuksesta; jaanko kanssasi tämän joulun?

Kiire on ollut jopa pakonomaista. Toisaalta olen kiitollinen aktiivisesta elämäntavasta, se on pitänyt minut kasassa. Ei ole ehtinyt liiaksi pysähtyä stressaamaan. Aamulla töihin, josta suoraan lähes aina johonkin. Yli kymmenen tunnin päivät eivät kuulosta pidemmällä juoksulla terveellisiltä. Aamu on alkanut asiaan kuuluvasti suklaapalalla. Luukut avautuvat ja aamukamman piikit vähenevät samaan tahtiin. Jouluinen aamukampa on tällä erää ollut nautinnon sijaan konkreettinen näyttö päivien vaihtumisesta. Stressitasot eivät ole vähentyneet viikonloppuisin ja heti launtaiaamuna ahdistaa ajatus tulevasta maanantaista. Särkyköön todellakin tämä kaikki nyt pois, takki on tyhjä.

Joulu on itselleni aina ollut tärkeä perhejuhla. Läheisiä ihmisiä ei näe yhtään liikaa ja nyt heitä on nähnyt sitäkin vähemmän. ”Ja se rikkaus, joka kuuluu elämään. Sitä silmillä pysty mä en näkemään.” Vaikka silmilläni rakkaat ihmiset näenkin, on tunne näkymätöntä vahvaa. Mitä enemmän ikää on tullut, sitä vähemmän on materialistisia lahjatoiveita. Suurin toiveeni on rauhalliset ja kiireettömät pyhät yhdessä. Kuten monilla muillakin, tällä kertaa se tärkein on ollut vaakalaudalla ja siitä olen ollut huolissani. On minulla rakas puoliso, jonka kanssa kotikaksiossa joulu kuulostaa ihan varteenotettavalta vaihtoehdolta. Mutta meille molemmille on ehdottoman tärkeää päästä jouluksi kotikoteihin. Tekee mieli huutaa Haloo Helsingin tahtiin säe ”tahtoisin päästä sua halaamaan”! Rakas joulupukki, siinä ainoa toiveeni tällä erää.

Muistan lapsuudestani valkoiset ja runsaslumiset joulut. Nyt ikkunasta katsellessani on vaikea ymmärtää joulun oikeasti kolkuttelevan ovella. Ehkä lumettomuus on osasyy joulufiiliksen pienehköön puuttumiseen. Suklaa, juustot ja jouluiset elokuvat hoitakoon joulutunnelman viimeistelyn. Vuorottelemme puolisoni kanssa joulut vanhemmillamme. Koska välimatka on todella pitkä kotiemme välillä, vietämme joulun kokonaan toisessa paikassa ja uudenvuoden vastavuoroisesti toisaalla. Tämä jaoittelu on toiminut kohdallamme hyvin, vaikka alkuun tuntuikin hassulta olla toisenlaisessa joulupöydässä. Puolisoni kysyi ennen ensimmäistä yhteistä joulua, mitä meillä on syöty jouluaterialla. Aloin luettelemaan ja puolisoni suu loksahti auki makaronilaatikon kohdalla. Tiedän, aika herkullinen vaihtoehto muiden joukkoon. Kahden samalla niin samanlaisen, mutta niin erilaisen jouluaaton yhdistäminen on ollut ihanaa. ”Tahdon vain hetkisen hengähtää, aion sulle kynttilän nyt sytyttää.”  Rakastetaan itseämme, toisiamme ja muistetaan kynttilöin jo poistuneita rakkaitamme. Haluankin toivottaa kaikille rentouttavan ihanaa joulun aikaa! ?

IG: HAPPENINKIIOFFICIAL