Hae
Häppeninkii

Kouluihin hakeminen on multitaskaamista

Nyt on se aika vuodesta, kun kouluihin hakeminen on ajankohtaista. Olen toipunut viime kevään epätoivosta. Jotain hyvääkin, hylkääminen inspiroi kirjottamaan ihan ensimmäisen blogikirjoitukseni. Ja nyt olen ehtinyt säästämään vuoden uuteen koulureppuun. Kaikki eri koulut kannustavat tekemään elämän tärkeimpiä päätöksiä. Ei siitä paineita tule. Omasta vahvasta kokemuksesta voin sanoa, että kouluihin hakeminen on multitaskaamista. Ihan oikeasti. Saa  laittaa kuusi eri hakukohdetta, mutta kaikkiin niihin on omat ennakkohtehtävät. Ei minulla ainakaan henkilökohtaisesti ole mahdollista tehdä kaikkia ennakkojuttuja. Sen takia on pakko karsia hakukohteita.

Samaan aikaan työn alla on karkeasti 12 eri tehtävää. Ja lisäksi tulee kuukauden mittainen verkkokurssi ja luettavat materiaalit. Minä haluan kouluun tavalla tai toisella, mutta kyllä tämä ahdistaa. Pakko tehdä kaikkia tehtäviä samaan aikaan, jotta ehtii saada ne valmiiksi. Ei ole ihan nopeasti tehtäviä hommia. Kannustetaan hakemaan madollisimman moneen paikkaan, mutta aika ja jaksaminen on rajallista. Pää on aivan solmussa neljän hakukohteen tehtävistä. Kuvia sinne, videoita tänne ja tekstiä tuonne. Vielä kun muistaisi käyttää mielikuvitusta. On lannistavaa tuntea itsensä multipaskaajaksi multitaskaajan sijaan. Alemmuuskompleksi on tällä hetkellä kroonista eikä parane antibiooteilla tai vitamiineilla.

Jos olisin nyt päivätöissä, en pystyisi hakemaan kuin pariin kohteeseen. Ennakkotehtävät työllistävät monia kokonaisia työpäiviä. Ideiointi, hahmottelu ja konkreettiset teot. Aikaa on onneksi vielä pari viikkoa, mutta silti se tuntuu vähäiseltä. Välillä ideoiden on pakko antaa hetki hautua ja nukkua jopa parin yön yli. Olen luomistilassa käytännössä koko ajan. Ideoita tulee ja menee, mutta valinnat ovat vaikeita. Yritän miettiä, mitä ne koulut oikein hakevat? Miten ennakkotehtävät tulisi tehtyä oikein? Järkyttävän ongelmallista yrittää keskittyä vain yhteen asiaan, kun monta muuta odottaa vuoroaan. Pelkään unohtavani jonkun tehtäväosion. Järjestelmällisyys kun ei ole vahvuuteni. Onneksi olen työtön ja on nyt mahdollisuus työstää materiaaleja. Paitsi että pitää käydä kuukauden sisään kahdessa päiväkirurgisessa toimenpiteessä, mutta olkoon se vain virkistävää. 

ensikertalaiskiintiö ja todistusvalinta

Omalla kohdallani kumpikaan yllä mainituista ei tule kyseeseen. Erityisen epäreilua on se, ettei kaikkien kiinnostavien alojen pääsykokeisiin edes saa osallistua. Ainoastaan parhailla todistuksilla saa mennä paikalle. Ensikertalaiskiintiö lähes kaikkiin kouluhin on reilusti yli puolet. Lisäksi todistusvalinnalla pääsee iso osa. Itse taistelen käytännössä kahdesta tai kolmesta paikasta kaikkia niitä hakijoita vastaan, joille myöskään edellä mainitut eivät ole mahdollisia. Kyllä, olen joskus ollut se ensikertalainen ja olen joskus osallistunut ylioppilaskirjoituksiin. Ensikertalaisena pääsin alalle, jolla en halua työskennellä. Silloinkin oli paine, että on pakko vain päästä johonkin. En minä vain tiennyt vielä silloin, mikä se oma juttu olisi. Ylioppilaskirjoitukset menivät osaltani keskiverron arvoisesti. Se vaan ei yksinkertaisesti riitä mihinkään. Se mitä todistusvalinnassa ihmettelen on se, että kouluihin pääsee soveltumattomia. Keskeytetään paljon opintoja ja vaihdetaan koulua. Mitä jos todistusvalinnan sijaan olisi vaikka soveltuvuuskoe? 

Ottaa rehellisesti päähän. Ahdistaa, koska yhteiskunnan mielestä ikäiseni pitäisi olla jo vakitöissä. Työkentällä arvostetaan nuorta ikää ja kokemusta. Miten ihmeessä molemmat ovat mahdollisia? Mutta ei sitä kokemusta pääse hankkimaan, kun ei saa mahdollisuutta siihen. Pitäisi olla se hemmetin paperi, että pääsisi harjoittelemaan. Tietenkin alan opiskelijat ovat etusijalla töihin, ymmärrän sen. Ei haluta kouluttaa työttömiä. Mutta pitäisikö olla kiintiö työpaikoilla kohta niille, jotka eivät vain pääse kouluun? Monesti motivaatio näissä tapauksissa on kohdallaan. Ärsyttää, kun nuoruuden epävarmuudesta rangaistaan niin paljon. 

Kouluihin hakeminen on multitaskaamista

hakukohteilla on väliä

Minulla hakukohteet ovat vaihtaneet paikkaa monen monta kertaa. Vieläkään en ole varma, miten kohteet sijoittelen. Kaikella on väliä, jopa hakukohteiden järjestyksellä. Jos sattuisi pääsemään ensimmäiseen kohteeseen, ei voi mennä toiseen kohteeseen. Mutta ensin pitää päättää, mihin on järkevää hakea. Yrittää ajatella kaikkea niin järkevästi, ettei tulisi toista väärää valintaa. Sitten pitää miettiä järkevästi työllistymisen näkökulmasta. Se nyt on opittu, ettei mikään ole oikeasti varmaa. Haluan siis painottaa kohteita, jotka kiinnostavat. 

Syksyllä olin hakemassa jopa aivan eri aloja kuin nyt. Oli suunnitelmat aakkosten ekasta aakkosten vikaan. Se oli varmasti stressinpurkukeino. Olen tehnyt koko syksyn ja talven ajatustyötä ja ammatinvalintatestejä. Testeistä sain joka kerta eri ammattinimikkeen, harvoin olin testin kanssa samaa mieltä. Parhaimpia olivat ne testit, jossa kartoitetiin persoonallisuutta. Ne olivat eniten oikeassa. Koska ei minusta vaan tekemälläkään tule eräopasta tai tanssijaa. 

Siitä olen iloinen, että olen löytänyt suuntaani. Vuosi sitten hapuilin kuuden täysin erilaisen hakukohteen kanssa. Yritin epätoivoisesti iltaisin lukea keskenään hyvin erilaisia materiaaleja ja imeä niistä kaiken tiedon. Kokeissa huomasin kiinnittäneeni aivan vääriin asioihin huomiota. Oli vaikea vastata juuri niihin kysymyksiin, joihin en vastausta tiennyt. Nyt sentään hakukohteet vastaavat toisiaan. Luova ala on minun juttuni ehdottomasti. Olen totisesti tekijätyyppiä, vaikka rakastan lukemista. Mielelläni kuitenkin itse valitsen kirjat, joihin tartun. Pakkolukeminen on minulle oikeastaan mahdottoman hankalaa. Siltikään en pahastuisi, jos yliopiston ovet aukeaisivat. Teen kuitenkin järkevästi tässä haussa ja keskityn ammattikorkeakoulujen tarjoamiin sisältöihin. Vain yksi yliopistokohde ja muut amk-puolelle. Tekemään oikeasti asioita, joihin minulla on paloa ja osaamista. Työtehtäviä, joihin minulla on aidosti annettavaa. Vaikka kouluihin hakeminen on multitaskaamista, otan tästä nyt kaiken hyödyn irti. Kyllä näistä aina jotain nimittäin oppii. Tsemppiä meille kaikille pääsykokeiden kanssa tuskaileville!

Voiko tyttö leikkiä poikien leikkejä?

Saati sitten poikien kanssa? Päiväkodissa leikin vain poikien leikkejä. Onneksi silloin ei ollut niin aktiivisia keskustelufoorumeja. Olisi muiden lasten vanhemmat saattaneet aloittaa huolestuneen keskustelun. ”Päiväkodissa tyttö leikkii vain poikien leikkejä. Pitääkö huolestua?”  Mutta voiko tyttö oikeasti leikkiä poikien leikkejä? Tietoisesti jätin barbihommat muille tytöille. Pelasin mielummin jalkapalloa ja tunsin urheilun riemua. Aloitin jääkiekkoharrastuksen poikien joukkueessa. Minä ja 23 poikaa. Muistan, kuinka sain yhden pojan kiekkokoulussa suuttumaan törkeällä väitteellä, että olisin muka tyttö. Tyttö mukana kiekkojutuissa ja osasi vielä luistella nopeammin, kuin monet pojat. Ei voinut olla tyttö. Sen oli pakko olla vitsi.

Olin pitkään yksi jätkistä. Minua jopa kutsuttiin Jesseksi. Tavallaan se oli kivaa, koska tunsin itseni tasavertaiseksi. Joillain aikuisilla heräsi huoli, että tiesinkö minä mikä oikein olin. Onneksi huoli isoksi osaksi on haihtunut. Tosin jotkut vieläkin miettivät asiaa. Sanon vain, että hengittäkää, minulla on kaikki hyvin. Aika monella tapaa pojan nimellä kutsuminen oli kuitenkin kamalaa. Ei se mitään tasavertaisuutta ollut, että olin samanarvoinen vain Jessenä. Oma pukuhuone ei ollut pelkkää prinsessakohtelua, mutta kaikille mukavampaa ja vähemmän kiusallista. Joutuivathan joukkueen pojat jo pelaamaan tytön kanssa joka kerta. Tyttö keskellä poikien leikkiä. Yön yli kestävillä pelireissuilla sain usein valita huonekaverit. Muutaman kerran jälkeen minulle hienovaraisesti ehdotettiin, voisinko valita joskus jotkut toiset huonetoverit. Kyllähän minä ymmärsin heti mistä on kyse. En ollut mikään tyhmä tyttö.

poikien leikit tauolle

Paras kaverini oli pitkään poika. Ei siinä ollut mitään outoa, kunnes 14 -vuotiaana yökyläilyämme alettiin ihmetellä. Kaveruutemme oli tullut keskelle suurta ongelmaa. Eihän tyttö ja poika voinut enää tässä iässä olla vain kavereita. Mutta niinhän me olimme aina toimineet, ei siinä ollut mitään kummallista. Oikeasti olimme vain hyviä ystäviä. Emme me kontaktia pelänneet ottaa. Showpaini keskellä nurmikkoa kesähelteellä oli vain hauskaa ja viatonta. Sen yökyläreissun jälkeen emme ole olleet missään tekemisissä.

Eräänä iltana oli muuten ”poikien” saunailta. Siitä on aikaa jo tosi kauan, olin sillon murrosiässä tai ainakin vahvasti sen kynnyksellä. Saunassa oli samaan aikaan minä eli tyttö ja kolme poikaa. Saa olla kauhistunut, olimme oikeasti alasti. Siis saunassa alasti. Ja suihkussa myös. Saunassa usein käydään parhaat keskustelut, eihän niistä halua jäädä paitsi edes murrosiässä. Olimme saunoneet ihan vauvoista asti samoilla lauteilla samaan aikaan. Perhanan ”ketunnokat” kuitenkin tekivät selväksi, että kyseinen kerta jäi viimeiseksi.

Murrosiässä kaikesta halutaan tehdä vähintäänkin hankalaa. On pakko olla kiinnostunut vastakkaisesta sukupuolesta. On pakko olla kiinnostunut edes jostain sillä tavalla. Kuuntelin vieressä poikien ”sulla on nätit pakarat” -pilasoittoja tytöille. Se tuntui kutkuttavalta leikkimökissä iltahämärässä. Samalla se tuntui pahalta, kun tunsin tyttöjen punastelun puhelimen läpi. Kyllähän poikien piti saada ilmaista seksuaalinen kiinnostumisensa. Se on heidän oikeutensa, eikö niin? Poikien leikkiä vaan. Myöhemmälläkin iällä se on vain kehumista ja poikien leikkiä, kun tarraudutaan kiinni nätteihin pakaroihin. Sen yön jälkeen en tainnut hetkeen leikkiä poikien kanssa. Sen jälkeen olin vain tyttö, joka ei leikkinyt oikeastaan kenenkään kanssa. Mitä leikkejä sellaisen tytön edes kuului leikkiä?

Voiko tytto leikkia poikien leikkeja

entäs ne tyttöjen leikit?

Poikien kanssa oli kivaa leikkiä. Ei haitannut, jos vähän tuli osumaa pihapeleissä. Pieni kilpailu kuului aina asiaan. Milloin pelattiin panoksena iso kasa VHS-nauhoja ja milloin ihan vain kunniasta. Hauskuutteluahan se vain oli ampua roomalaisilla kynttilöillä ison tien varressa autoja kohti ja juosta vihaisia keski-ikäisiä miehiä karkuun. Oletusten mukaisesti he siis olivat keski-ikäisiä miehiä. Naiset kun eivät vielä tuohon aikaan ajaneet autoa. Tai viitsineet lähteä perään. Pojat ovat poikia oli monesti niiden keski-ikäisten miesten mielestä kuitenkin hyväksyttävä syy pieneen temppuiluun. Olisivatpa vaan tienneet, että joukossa oli yksi tyttö. Tyttö vain oli valeasussa. Hänellä oli lyhyt tukka ja nopeat jalat.

En suostunut luopumaan poikien leikeistä. Kun ei enää kaveria löytynyt pihapeleihin, mielikuvitusta kehiin ja yksin pelaamaan ulos. Barbit kuuluivat siskojeni rakkaisiin leikkeihin, minusta oli hauska tutkia niiden hiusten uudelleen kasvamista. Pelasin myös videopelejä. Tai siis poikien videopelejä. Autoja, asejahteja ja jääkiekkoa. Ehkä siinä meni viimeisen kerran vinksalleen ja olin tuomittu olemaan poikatyttö. Ennen sitä olin vain tyttö, joka nyt vähän leikki poikien kanssa. Mutta kun ei ne leikit sitten millään vaihtuneet tyttöjen leikeiksi. Olisi ollut paljon hauskempaa leikkiä pimeällä valopiiloa ja tehdä pieniä kepposia, kuin lakata kilpaa kynsiä.

Tanssimatto oli muuten hauska hankinta. Tanssimme siskojeni kanssa joskus montakin tuntia putkeen väsymättä ollenkaan. Onneksi olin vain poikatyttö. Jos olisinkin ollut poika, olisin vahingossa leikkinyt tyttöjen leikkiä. Mutta vastaus kysymykseen, voiko tyttö leikkiä poikien leikkejä? Tietenkin voi, ei minustakaan tämän epärnormaalimpi tullut. Jaksaako joku oikeasti vielä luokitella leikkejä suppeisiin kategorioihin?