Hae
Häppeninkii

Opiskelupaikka vastaanotettavissa

”Opiskelupaikka vastaanotettavissa” oli odotetun sähköpostiviestin ensimmäinen lause. Kaksi kuukautta kestänyt rutistus ennakkotehtävien ja virallisten pääsykokeiden kanssa päättyi parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen. Tulokset tulivatkin jo hyvissä ajoin, eikä onneksi tarvinnut odottaa heinäkuun puolelle. Vaikka päivisin on ollut kiirettä töissä, on silti jännitys pääsykoetuloksista kytenyt takaraivossa. Nyt todellakin tuntuu hyvältä.

onneksi olkoon! sinulle on myönnetty opiskelupaikka

”Tervetuloa opiskelemaan media-alaa!”. Sähköpostin tullessa olin töissä. Muistan, että hypin ja huusin kun avasin viestin. En meinannut uskoa asiaa todeksi, koska tätä olin niin paljon halunnut ja toivonut. Olen hakenut neljä vuotta eri kouluihin ja vasta tänä keväänä ymmärsin aiemman ongelmani: olin totisesti hakenut vääriin paikkoihin. Hauissani ei ollut mitään järkeä ja siksi en ole aiemmin päässyt sisään. Minun ei ole kuulunut päästä niihin paikkoihin. Ymmärsin, ettei minusta välttämättä ole täyspäiväiseksi yliopisto-opiskelijaksi eikä tulevaisuudessa tutkijaksi. Olen tekevämpää sorttia. Nyt aika ja hakukohde olivat kohdallaan. Hain tänä keväänä ainoastaan mediapuolelle ja ammattikorkeakouluihin eri paikkoihin. Ykkösenä minulla oli Tampereen ammattikorkeakoulu ja sinne pääsin. Hienoa Tamkissa on myös se, että portittomasti minulla on mahdollisuus hyödyntää yliopiston tai muiden koulutusalojen tarjontaa. Pääsen varmasti räätälöimään itselleni täydellisen paketin.

Pääsin myös kahteen muuhun kohteeseen, mutta ykköshakukohde määritti valintani. Isona minusta tulee virallisesti medianomi, suuntautumisenani käsikirjoittaminen ja luova sisällöntuotanto. Juuri sellainen paikka, mistä olen unelmoinutkin. Minulla on oikeasti mahdollista työllistää itseni tulevaisuudessa kirjoittamalla. Mikä parasta, saan harjoitella nyt salaista haavettani eli television ja elokuvan käsikirjoittamista. Lisäksi kivaa on tietysti se, että saadaan jäädä Tampereelle. Tampereesta on lähes viidessä vuodessa tullut koti ja tänne on rakentunut melko laaja sosiaalinen verkosto. Kaiken aloittaminen aivan uudella paikkakunnalla on aina vähän stressaavaa.

kaksi ekaluokkalaista saman katon alla

Haimme puolisoni kanssa molemmat kouluihin ja toivoimme molempien pääsevän sisään. Niin onneksi kävikin. Ja aivan uskomatonta, että molemmat pääsimme huippupisteillä ykköshakukohteisiimme. Huonoja hakukohteita kummallakaan ei ollut, mutta pienenä pelkona oli koulupaikkojen saaminen eri kaupungeista. Näin teoriassa tapahtuikin, mutta onneksi saamme jatkossakin asua samassa osoitteessa. Puolisostani tulee takuuvarmasti erittäin ammattitaitoinen kulttuurituottaja, mutta hän saa suorittaa tutkintoa pitkälti kotoa käsin. Verkko-opiskelu mahdollistaa nykyään todella paljon ja tässä hyvä esimerkki siitä. Molempien opiskelut tulevat kestämään neljä vuotta ja on ihanaa, että saamme yhdessä kokea opiskelijaelämää ja kasvaa omiin ammatteihimme.

mitä toivon?

Tällä hetkellä pää on aivan tyhjä. Yritän saada koottua tähän tekstiin fiilikseni ja ajatukseni, mutta se ei meinaa onnistua. Olen intoa täynnä kuin ilmapallo ja ajatukset harhailevat idästä länteen. Töissä on ollut todella kiireistä eikä vapaapäiviä juurikaan ole ehtinyt kotona viettämään. Nyt ensimmäistä kertaa oli aikaa istua koneen ääreen sitten viime tekstin. Alkukevät meni kipuillessa tulevaisuudesta, nyt ajatus syksystä ei tunnu yhtään ahdistavalta. Päinvastoin, odotan syksyä ensimmäistä kertaa neljään vuoteen. Tuntuu niin hyvältä, että vihdoin minulla on omalta tuntuva suunta.

Toivon, että tulevaisuuden töissä pääsen luomaan jotain todella siistiä valkokankaalle ja telkkariin. Tavoitteet ovat itselläni kovat ja olen valmis tekemään töitä hurjasti niiden eteen. Koskaan aiemmin ei ole tuntunut mikään uraan liittyvä näin selkeältä. Näin tämän piti mennä. Ehkä minun piti kasvaa, kehittyä ja tulla tutuksi itseni kanssa ennen kuin pystyin pääsemään kouluun. Toivon, että pääsen työllistymään media-alalle mahdollisimman nopeasti ja mielellään jo opiskelujen ohessa. Olen sopivasti malttamaton, minulla on aitoa intohimoa. Odotan tulevilta opiskeluilta oikeastaan pelkkää hyvää ja aivan kaikkea mahdollista ihanaa. Opetussuunnitelma vaikuttaa aivan supermakeelta, kampus tuntuu inspiroivalta ympäristöltä ja hyvänen aika sentään! Pelkkä ajatus opiskelujen tuomista mahdollisuuksista saa minut hykertelemään. Aion ottaa aivan kaiken irti ja vähän enemmänkin. Tutkia kunnolla media-alan koukeroita. Varmasti joskus vähän eksyn mediaviidakkoon, mutta toimivilla aseilla sieltä löydetään ulos. Toivon paljon mahtavia kokemuksia, oivalluksia ja itsensä laittamista luovuuden mankeliin. Toivon tietenkin kirjoitustaitoni ja mielikuvitukseni kehittyvän ja laajentuvan. Erityisesti toivon myös, että pöytälaatikkoon piilotetut tekstit ja ideat tulevat näkemään päivänvalon.

Onko tarpeellista puhua Pride-asioista?

Kesäkuu tuo virallisesti kesän. Aurinko paistaa ja luonto on värikäs. Ihmiset ovat hyvällä tuulella, kunnes alkaa jokavuotinen vääntö siitä, onko tarpeellista puhua Pride-asioista? Kesäkuu kun on myös virallinen Pride-kuukausi. Jos tasa-arvo ja ihmisoikeudet toteutuisivat, ei tarvitsisi erikseen puhua Pride-jutuista. Olemme kuitenkin yhä tilanteessa, jossa kesän luontoa värikkäämmin loistavat eriarvoistaminen ja asioiden leimaaminen epänormaaleiksi. Mielestäni oikeudet ja velvollisuudet kuuluvat olla kaikille samoja. Jos kyseenalaistat Priden tärkeyttä, lue seuraava teksti. Yritän parhaani mukaan perustella sen, miksi Pridesta puhutaan koko ajan kovempaan ääneen. Jos et kyseenalaista, aivan mahtavaa, mutta lue silti.

pride kannattaa ihmisoikeuksia

Pride on lähtökohtaisesti ihmisoikeuksia varten. Kaikki ihmiset eivät ole vieläkään yhtä oikeutettuja tekemään samoja asioita. Kiistan alla on kovaäänistä meteliä aiheuttanut ehdotus liputuspäivästä Priden kunniaksi. Liputuspäivä sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen puolesta, ihmisoikeuksien puolesta. Vastapainoksi vaaditaan liputuspäivää heteroille. Tässä on se ongelma. Minulle on oikeastaan ihan sama liputetaanko Priden puolesta, mutta minulle ei ole ihan sama joidenkin ihmisten pinttynyt viha. Ongelmana ei ole ylipäätään mikään liputuspäivä, vaan ihmisten syvälle juurtuneet asenteet.

Mielelläni muuttaisinkin asenteita sen sijaan, että kalentereihin uudistettaisiin yksi liputuspäivä lisää. Vaikka liputuspäivä tulisi, se ei olisi paljon spekuloitu koko kansan ”homojuhla”. Kenelläkään yksittäisellä homolla ei ole puistojuhlaa, kulkuetta tai lippua. Kyse ei ole sukupuoli- tai seksuaalivähemmistöryhmien jalustalle nostamisesta. Liputus olisi muistutus ihmisoikeuksista. Kyse on siitä, ettei kenenkään tarvitsisi päivittäin tuntea pelkoa tai häpeää. Olen kuullut, että joidenkin tutkimusten mukaan Suomi on yksi maailman turvallisimmista maista elää. Sehän riippuu ihan siitä, keneltä kysytään. Itse en ole saanut kyseiseen tutkimukseen vastata. Minun Suomeni ei ole turvallinen. Minun Suomeni on hiton pelottava paikka elää.

homoudesta en parane

Olemme siinä pisteessä, että joidenkin mielestä homous on vakava sairaus. Juonipaljastus: en tästä sairaudesta tule parantumaan, tilani ei ole akuutin hoidontarpeen listalla. Homoudellani en itseasiassa viitsi kuormittaa valmiiksi äärimmilleen vedettyä terveydenhuoltoa, homouteen kun ei lääkettä ole. Ei huolta, nimittäin kipua tämä vakava tila ei aiheuta. Paitsi joidenkin tuntemattomien ihmisten toimesta, jotka ovat ottaneet tehtäväkseen homojen kaikenlaisen kiusaamisen. Olemme yhteiskunta eli ikävä kyllä homojen kanssa täytyisi tämä maapallo pystyä jakamaan. Luulisi kuitenkin pinta-alaa kaikille riittävän. Kaikkien kanssa ei tarvitse olla parhaita kavereita, kaikesta ei tarvitse olla samaa mieltä. Mutta silti kaikkia tulee kunnioittaa eikä keneenkään saisi kohdistaa minkäänlaista väkivaltaa. Jokaisella meillä tulisi olla yhtäläinen oikeus olla ja elää turvallista omannäköistä elämää. Kukaan ei ole oikeutettu päättämään toisen ihmisen hengestä, terveydestä tai elämästä ylipäätään. Olen lopen kyllästynyt ja väsynyt pelkäämään tuntemattomia ihmisiä.

Minulle opetettiin jo lapsena, ettei ketään kohtaan saa kohdistaa väkivaltaa. Minun tarvitsee kuitenkin päivästä toiseen hyväksyä muiden kohdistama väkivalta minua kohtaan. Ihan vain sen takia, että puolisoni on nainen. En minäkään kaikkien ihmisten toimintaa tai ajatuksia ymmärrä, mutta en lähde nyrkkipyykille. Jos minua on uhkailtu, sitä on perusteltu sananvapaudella ja mielipiteen oikeudella. On olemassa sananvapaus ja oikeus mielipiteeseen, mutta ne asiat tuntuvat monilla ihmisillä menevän sekaisin kiusaamisen kanssa. En minä pidä siitä, että minut uhataan tappaa, minua yritetään lyödä, minua kohti syljetään tai minuun kohdistetaan muuta inhottavaa käytöstä. Raiskata minua ei onneksi haluta, koska olen siihen kuulemma ”liian lesbo” eli suomeksi sanottuna ällöttävä. Toiset puolestaan ovat sitä mieltä, että pieni koulutus olisi kohdallani paikallaan.

Pelko on läsnä arjessani koko ajan. Korona on ollut asian suhteen kaksijakoinen. Samalla se helpotti pelkoa, koska ei ole tarvinnut mennä baareihin tai oikeastaan yhtään mihinkään. Samalla se pahensi sitä, koska en nähnyt edes niitä hyviä ihmisiä. On sitten kirkas keskipäivä tai pimentyvä alkuilta, joudun kohtaamaan väkivallan uhkaa. Tilanne on yhtä valitettava monelle naiselle, mutta minulla on vielä extrana tämä monille ongelmainen ulkonäköni. Toiset naiset halutaan tosiaan raiskata, minut halutaan tappaa.

pride ei ole lähellekään riittävällä tasolla

Esimerkkejä minulla olisi heittää useita, mutta valitsin nyt yhden aivan järjettömän jutun. Tapahtumasta on pari vuotta aikaa. Olimme isolla noin kymmenen hengen porukalla liikkeellä tamperelaisessa karaokebaarissa. Oli sunnuntai eikä kello ollut vielä edes puoltayötä. Samaan aikaan baarissa oli kolmen hengen miesporukka. Miehet ottivat ensin silmätikuikseen kaikki seurueessamme olleet naispuoliset, paitsi minut. He piirittivät, vislailivat ja käyttäytyivät todella oksettavasti. Kukaan naispuolisista kavereistani ei lämmennyt heille, enkä kyllä ihmettele yhtään.

Seuraavaksi olikin minun vuoroni. Jäin yksin vahtimaan laukkuja pöytään, kun muut nousivat tanssimaan. Yksi miehistä tuli luokseni ja kysyi saisiko pöytään istua. Sanoin pöydän olevan täysi. Äänestäni miehelle selvisi, että olenkin nainen. Siitä alkoi ääneni, ulkonäköni ja vaatteideni haukkuminen. Hän huusi toisen miehen siihen irvailemaan hänen kanssaan. Kun he olivat haukkuneet minussa oikeastaan kaiken, he keksivät vielä todella hyvän huomion: ”miksi sulla on noin typerät silmälasit?” Ihan vain siksi, että näkisin heidät paremmin. Siinä vaiheessa pyysin heitä poistumaan, jos heillä ei olisi mitään järkevää sanottavaa. He menivät omaan päytäänsä, mutta solvaus jatkui. Yksi miehistä päätti mennä laulamaan laulun ”Lupa koskettaa”. Hän tuli vetämään esitystään aivan pöytämme eteen elvistellen. Siinä vaiheessa meillä ei enää riittänyt huumori ja puolisoni pyysi heitä lopettamaan.

Miehet ottivat pyynnöstä itseensä ja hyökkäsivät kimppuumme. Meillä oli onneksi ylivoima ja porukkamme miespuoliset tyypit pääsivät hyvin tilanteeseen väliin. Kuitenkin yksi naispuolinen kaverini sai nyrkistä kaapin kokoiselta äijältä. Naisbaarimikko oli rohkea tullessaan väliin ja käskiessään väkivaltaisia miehiä poistumaan. Puolisoni soitti poliisit paikalle. Miehet ottivat jalat alleen tajutessaan poliisien tulevan paikalle. Toinen poliiseista oli ikäväkseni sitä mieltä, että tappelu olisi ollut vältettävissä jos minä ymmärtäisin tämän näköisenä pysyä kotona. Poliisin mukaan kaikki eivät ymmärrä erilaisuutta ja minun tulisi miettiä, minkä näköisenä liikun julkisilla paikoilla. Minulla oli päälläni farkut ja neule, eli aika tavalliset vaatteet. Olin siis poliisillekin ongelma. Pari kaveriani uskalsivat sanoa poliisille vastaan, mutta poliisi käski tylysti heidän olla hiljaa. Minulle jäi paha mieli siitä, että jotkut ihmiset oikeasti luulevat minun parantuvan homoudesta nyrkillä. Mutta vielä pahempi mieli minulle jäi poliisin toiminnasta. Jos virkavalta Suomessa on tuolla levelillä, Pride ei ole lähellekään riittävällä tasolla.

Tilanteesta jäi minulle olo, ettei Suomessa erilaisuus tai homous ole hyväksyttävää. Siltikin Suomessa monenlainen väkivalta on kummallisen hyväksyttävää. Poliisille tuntui olevan ihan okei, että minua oltiin uhkailtu. Minua käskettiin jatkossa pysymään kotona, jottei kukaan pahastuisi. Kiitos poliisi, loit minulle entistä turvallisemman olon ja voin jatkossakin luottaa virkavaltaan. Onneksi poliisikoulusta on valmistumassa ainakin kaksi huippuhyvää ja suvaitsevaista poliisia. Ja kiitos enolleni, joka on järkevä poliisi. Ja toiselle enolleni, joka on ollut järkevä poliisi. Heidän ansiostaan haluan uskoa, etteivät kaikki poliisit hyväksy väkivaltaa erilaisuutta kohtaan.

Minä en ole uhka kenellekään. Miksi monet silti haluavat olla uhka minulle? Sitä minä en vaan voi ymmärtää ja siihen minä tarvitsen Priden apua. Tosiasia kuitenkin on, että vaikka puolisoni ei kanssani olisi, ei hän olisi yhdenkään minua uhaksi tuntevan miehenkään kanssa. En pysty käsittämään, miksi olemassaoloni on niin iso ongelma monelle? En vie yhdenkään miehen naista ja se on ilmeisen selvä asia.

pride

olen homo, olen ihminen

Tasa-arvo, oikeus omaan kehoon ja kaikki muu vastaava ovat mielestäni hyvin itsestäänselviä juttuja. Koska tällaiset itsestäänselvyydet ovat joidenkin ihmisten kyseenalaistamisen alla, me tarvitsemme Pridea. Käytän esimerkkeinä paria somesta ja sanomalehdestä löytynyttä kannanottoa:

Väkivaltaa ei kukaan käytä turhaan. Sen uhka on olemassa niille, jotka tekevät vääryyttä. Seksuaalivähemmistön ihmiset raiskaavat henkisesti lapsia. Lapsi tarvitsee isän ja äidin, ei perverssien itsekkäiden ihmisten sekamelskaa. Perverssiydelle stop!

Olen käynyt armeijan sitä varten, että puolustan maatani ja kotiani. Mikäli näen esim. homojen hyväksikäyttävän lasta, varmasti puutun siihen voimalla, oli seuraus mikä hyvänsä. Homot joutaisivat lukkojen taakse. Pahuutta ei tule silittää myötäkarvaan.

Suomessa on jo liikaa tehty päätöksiä vähemmistöjen ja hihhuleiden päähänpistojen mukaisesti, kansalaisen suurta enemmistöä syrjien. Ääriryhmän vouhotusta.

Mielestäni maailman surkeimmat aiheeseen liittyvät väittämät ovat seuraavat kaksi: lapsia ei pidä sekoittaa mihinkään niin epänormaaliin ja avioliitto on vain naisen ja miehen välinen. Tulee mieleen aika monta esimerkkiä ihan vain työelämästäni. Sosiaalialan olemassaolo kumoaa suoraan väitteen siitä, että homot pilaavat lapsen. Pelko siitä, että lapseltani puuttuisi miehen malli on turha. Elämässäni on paljon hienoja miehiä. Ei ole työssäni ollut mitään puhetta miehen mallista siinä vaiheessa, kun olen ollut lapselle ainoa turvallinen aikuinen. Minä, homo, yritän saada lapsen tuntemaan itsensä tärkeäksi. Väitän, että suuremmalla todennäköisyydellä lapsi menee rikki nyrkistä, kuin rakastavista homovanhemmista.

Ja sitten se pyhä avioliitto. Mielestäni tärkein kriteeri kahden ihmisen solmimalle avioliitolle on rakkaus. Kyllä minäkin haluan avioliiton tuoman turvan. Jos jollekin tuntemattomalle ihmiselle mahdollinen avioliittoni on ongelma, hän kohdistaa energiaansa väärään paikkaan mielestäni. Avioliitto on kuitenkin kahden ihmisen välinen yksityinen asia. En saa mennä kirkossa naimisiin, mutta naimisiin aion mennä. Sen ei pitäisi olla keneltäkään pois. Jos joku kutsumani vieras sanoisi, ettei halua tulla homohäihin, sille en valitettavasti voisi mitään.

Ikävää, jos oikeasti koetaan homojen syrjivän muita ihmisiä. Ja ihan vain sen takia, että haluaisin elää rauhassa omaa elämääni ylpeästi ilman, että tuollaisia kommentteja tullaan jatkuvasti huutelemaan. En myöskään koe olevani perverssi, ihan omaa ikäluokkaani puolisoni on. Ehkä Pridea ja koko kesäkuun kestävää tasa-arvon ja ihmisoikeuksien toitottamista joka tuutista ei tarvittaisi, jos me sateenkaarevat olisimme osa yhteisöä 365 päivää vuodessa. Minulla on olo, etten ole osa yhteiskuntaa yhtenäkään päivänä. Öyhöttäjät jaksavat öyhöttää kaiken ajan ja minun tarvitsee sitä kuunnella kaikkialla. Nyt öyhöttäjät saavat luvan jaksaa kuunnella tätä ”homovouhotusta” vastapainoksi. Priden ei tulisi olla mielenilmaus, vaan hyvänen aika sentään ihan tavallista elämää. Tavallista elämää, jota minäkin haluaisin elää turvallisessa ympäristössä.

ihmisoikeudet eivät ole mielipideasia

Asioita saa kommentoida ja saa keskustella. Saa pahoittaa mielensä, koska tunteet ovat okei. Ja saa käyttää sananvapautta. Mutta missään nimessä ei saa vedota mielipiteeseen ihmisoikeusasioissa. Asioista voi olla eri mieltä, mutta mielipiteellä ei voi perustella siinä vaiheessa, kun minulta yritetään kieltää elämään kuuluvia oikeuksia. Mielipide ei ole myöskään lyödä minua, koska satun nyt olemaan homo. Itsehän en sitä ole valinnut, vaikka niinkin jotkut luulevat. En harmistu mistään olemassaolevasta liputuspäivästä, koska ymmärrän jokaisen liputuksen perimmäisen merkityksen ja syyn.

Kerran vielä: sananvapaus, mielipide ja ihmisoikeus ovat eri asioita. Erästä näytelmäkirjailijaa lainaten: ”kirjoitetaanhan ne aivan eri tavalla eli ari asioita ne tarkoittavat.” Minun kotini, uskontoni ja isänmaani ovat erilaisuutta sallivia. Minun Suomeni on tasa-arvoinen ja toisia kunnioittava. Minun hyvinvointivaltioni on turvallinen. Jotta nämä edellämainitut ovat asioita, joista ei ”marginaali-ihmisten” tarvitse päivittäin tapella, yhteiskunnan täytyy vielä tehdä tärkeää työtä. Tarvitaan näkyvää ja kuuluvaa puhetta. Siksi meillä on Pride, jotta minullakin voi olla rohkeampi ylpeys sekä turvallista ilman häpeää. Kyllä, on todellakin tarpeellista puhua Pride-asioista.